Valmentaja voi asettua osallistujan tielle

Valmentaja haluaa auttaa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se kuuluu melkein työnkuvaan. Ja juuri siksi valmentaja voi huomaamattaan asettua osallistujan tielle.

Valmentaja kuuntelee tilannetta ja huomaa heti, mitä kannattaisi tehdä. Hän tuntee hyvän mallin, sopivan harjoituksen ja muutaman kysymyksen, jotka ovat ennenkin vieneet keskustelua eteenpäin. Hän haluaa tarjota ne osallistujalle. Kun kerran osaa auttaa, miksi odottaa?

Mutta osallistuja ei ole vielä ehtinyt tutkia, mitä tilanteessa oikeastaan tapahtuu. Valmentajan ratkaisu voi osua kohdalleen. Se voi myös peittää alleen jotakin, jonka osallistuja olisi itse huomannut, jos hänelle olisi jäänyt siihen tilaa

Tämä on yksi valmennustyön hankalista kohdista: auttamisen halu voi alkaa ohjata valmennusta, ja osallistujan oma ajattelu jää sivuun.

Valmentajan kartta ei ole osallistujan maasto

Valmentajalla on karttoja. Menetelmiä, kokemusta, käsitteitä ja käsityksiä siitä, miten asiat yleensä etenevät. Niistä on hyötyä. Ilman karttoja voisi olla vaikea hahmottaa suuntaa lainkaan.

Mutta kartta ei ole sama asia kuin maasto.

Osallistujan työ, arki, vastuut, suhteet ja historia muodostavat maaston, jossa hänen pitäisi pystyä toimimaan. Valmentaja ei elä siellä hänen puolestaan. Hän ei välttämättä näe, mikä polku on kuljettavissa maanantaina kello yhdeksän, kun sähköposti on jo täynnä ja tärkein asia odottaa yhä aloittamista.

Jos valmentaja nostaa oman karttansa heti pöydälle, osallistuja saattaa alkaa etsiä siitä oikeaa reittiä. Keskustelu voi muuttua tutuksi valmennukseksi, jossa toinen kyselee ja toinen yrittää keksiä kelvollisia vastauksia. Molemmat tekevät parhaansa. 

Silti osallistujan oma suhde maastoon saattaa jäädä vähälle huomiolle.

Valmentajan kannattaa välillä malttaa olla tarjoamatta karttaa. Se ei ole helppoa. Varsinkaan silloin, kun hyvä kartta on jo valmiina kansiossa.

Osallistuja ei ole raakile

Valmennuksessa puhutaan paljon kehittymisestä ja muutoksesta. Niitä tarvitaan. Mutta joskus puhe muutoksesta antaa ymmärtää, että osallistujasta puuttuu jotakin olennaista: oikea asenne, sopiva taito tai vielä löytämätön potentiaali. Valmentajan tehtäväksi tulee tuoda puuttuva osa paikalle.

Minusta osallistujaa on hedelmällisempää ajatella kulkijana, ei keskeneräisenä hankkeena.

Kulkijalla on jo kokemuksia, taitoja ja tapoja ratkaista asioita. Hänellä voi olla myös sellaista osaamista, jota hän ei itse huomaa tai jonka työpaikan rutiinit ovat työntäneet sivuun. 

Se ei tarkoita, että kaikki olisi hyvin tai että ratkaisu löytyisi vain katsomalla sisäänpäin. Joskus maastossa on esteitä, joita ei voi kiertää yksin. Mutta ennen kuin valmentaja alkaa rakentaa uutta reittiä, kannattaa selvittää, missä kulkija todella on ja mitä hän jo näkee.

Tässä on toivon paikka. Osallistujan ei tarvitse aloittaa tyhjästä. Hänessä on jo aineksia seuraavaan askeleeseen. Valmentaja voi auttaa häntä huomaamaan ne ja ottamaan ne käyttään.

Auttaminen voi ottaa tilaa

Valmentaja vaikuttaa usein osallistujaan enemmän kuin aikoo. Kun hän nimeää ongelman, osallistuja alkaa katsella itseään sen läpi. Kun hän ehdottaa tavoitetta, osallistuja voi ryhtyä tavoittelemaan sitä, vaikka ei olisi vielä ehtinyt kysyä, onko se omansa. Kun hän esittelee mallin, keskustelu alkaa helposti palvella mallia.

Näin käy usein hyvästä syystä. Valmentaja haluaa käyttää aikansa hyvin. Osallistuja on tullut tapaamiseen toive mukanaan, ja tyhjin käsin ei kehtaisi päästää häntä lähtemään. Valmennuksen pitäisi kai tuottaa jotakin. Mielellään vielä sellaista, jonka voi kirjoittaa muistiin ja tarkistaa seuraavalla kerralla.

Minusta osallistujan ei tarvitse saada valmentajalta valmista vastausta jokaisella tapaamisella. Joskus tärkeintä on, että hän huomaa itse, mikä hänen työssään vie voimia, mihin hän haluaa käyttää osaamistaan ja mitä hän voisi muuttaa ensimmäiseksi.

Tämä ei tarkoita, että valmentaja istuisi vaiti ja odottaisi viisauden laskeutuvan huoneeseen. Hän voi kysyä, tarkentaa, kyseenalaistaa ja ehdottaa. Mutta hänen kannattaa huomata, milloin oma ehdotus alkaa viedä keskustelua ja milloin se auttaa osallistujaa näkemään lisää.

Ero voi olla pieni. Vaikutus ei välttämättä ole.

Valmentajan työ on tehdä tilaa kulkijan omalle työlle

Ajattelen, että hyvässä valmennuksessa valmentaja ei kanna osallistujaa eikä päätä tämän puolesta, mihin pitäisi mennä. Hän auttaa tätä tutkimaan omaa maastoaan ja löytämään kartasta käyttökelpoisia kohtia. Joskus hän piirtää karttaan uuden polun. Joskus hän huomaa, että osallistuja osaa lukea maastoa paremmin kuin luuli.

Tämä ajatus on minulle tärkeä myös valmennuksen suunnittelussa. Millainen rakenne antaa osallistujalle tilaa ajatella? Mitkä harjoitukset auttavat häntä tutkimaan omaa työtään eivätkä vain täyttämään tehtävänantoa? Miten varmistetaan, että valmennuksessa syntyvä oivallus löytää tiensä osallistujan tavalliseen työpäivään?

Olen vienyt tätä ajattelua käytäntöön Oman työsi kulkija -kirjassa ja siihen liittyvässä työkirjassa. Osallistuja ei saa valmista reittiä, jota hänen pitäisi seurata. Hän tarkastelee omaa työtään, etsii suuntaansa ja rakentaa valintoja omaan arkeensa. 

Valmentaja voi käyttää materiaalia oman työskentelynsä suunnitteluun niin, että osallistuja pysyy oman työnsä johtajana.

Valmentajan tehtävä ei siis ole kadota tieltä. Hänen pitää olla mukana. Mutta jos hän haluaa auttaa osallistujaa löytämään oman suuntansa, hänen kannattaa välillä katsoa, ettei itse seiso sen edessä.