Työtavat eivät jää vanhalle työpaikalle

Työpaikkaa vaihtaessa tapahtuu kaikenlaista. Vanhan työpaikan avaimet palautetaan, tietokone tyhjennetään, kulkukortti lakkaa toimimasta ja jonain aamuna huomaa istuvansa aivan toisen pöydän ääressä aivan toisten ihmisten kanssa. Tehtävänimike on ehkä muuttunut, vastuut ovat erilaiset ja organisaatiokin toimii omalla tavallaan

Silti mukaan tulee melkoinen määrä tavaraa, jota ei löydy muuttolaatikoista. Mukana kulkevat omat työtavat. Niitä harvemmin jätetään viimeisenä työpäivänä työpöydälle lapun kanssa: kiitos yhteisistä vuosista, en tarvitse näitä enää.

Eikä tietenkään tarvitse jättääkään. Vuosien aikana olemme oppineet valtavasti siitä, miten oma työ kannattaa tehdä. Olemme löytäneet tapoja valmistautua, keskittyä, ratkaista ongelmia, pitää muut ajan tasalla ja saada asioita valmiiksi. Kokemuksen yksi tarkoitushan on juuri se, ettei jokaista työpäivää tarvitse aloittaa keksimällä työntekoa uudelleen.

Silti työtavoissa on jotakin kummallista. Vaikka käytämme niitä päivästä toiseen, yllättävän harva meistä on varsinaisesti valinnut niitä.

Työtavoilla on historia

Jos alkaisimme jäljittää yhdenkin arkisen työtavan alkuperää, matka voisi viedä yllättävän kauas. 

Joku oppi ensimmäisessä työpaikassaan, että hyvä työntekijä tulee paikalle ennen muita. Toinen huomasi jo koulussa, että huolellisesti valmistautumalla voi välttää ikäviä yllätyksiä. Kolmas joutui jossakin vaiheessa keskelle niin kovaa kiirettä, että sähköposteihin oli yksinkertaisesti vastattava heti, muuten ne hautautuivat seuraavien alle. Neljäs sai ensimmäiseltä esihenkilöltään paljon vastuuta ja oppi, että asiat kannattaa hoitaa itse, jos haluaa olla varma niiden valmistumisesta.

Jossakin vaiheessa tällaiset ratkaisut lakkaavat tuntumasta ratkaisuilta. Niistä tulee vain tapa tehdä työtä.

Sama koskee suurempiakin asioita. Miten suhtaudun keskeneräisyyteen? Kuinka korkean riman asetan itselleni? Milloin pyydän apua? Kuinka helposti sanon kyllä? Pitääkö minun olla tavoitettavissa? Kuinka paljon valmistaudun ennen kuin uskallan ryhtyä toimeen? Milloin tehtävä on mielestäni riittävän hyvin tehty?

Näihin kysymyksiin meillä kaikilla on jonkinlaisia omia vastauksia, vaikka emme olisi koskaan istuneet alas niitä päättämään. Siksi työtavat ovat niin sitkeitä matkakumppaneita, koska ne eivät tunnu valinnoilta. Ne tuntuvat helposti siltä, että näinhän minä vain teen työtäni.

Hyvä syy ei välttämättä ole ikuinen syy

Useimmat työtapamme ovat syntyneet aivan järkevistä syistä. Tämä on minusta tärkeää muistaa. Vanhojen työtapojen tarkastelussa on turhan helppo ryhtyä etsimään huonoja tapoja, joista pitäisi päästä eroon.

Paljon kiinnostavampi kysymys on, miksi jokin tapa on aikanaan syntynyt.

Perusteellisuutta todella tarvittiin tehtävässä, jossa pienikin virhe tuli kalliiksi. Nopeasta reagoinnista tuli vahvuus ympäristössä, jossa tilanteet muuttuivat jatkuvasti. Kaiken kirjoittaminen muistiin oli välttämätöntä aikana, jolloin samanaikaisia asioita oli yksinkertaisesti liikaa. Muiden auttaminen rakensi juuri sen luottamuksen, jonka varassa työyhteisö pystyi toimimaan.

Tapa saattoi siis olla paitsi järkevä myös erittäin hyödyllinen. Mutta syy, jonka vuoksi tapa syntyi, voi kadota paljon ennen kuin itse tapa katoaa.

Tämä on minusta työpaikan vaihdosta vielä kiinnostavampi ilmiö. Joskus meidän ei tarvitse vaihtaa mihinkään. Tehtävä muuttuu vähitellen ympärillämme. Vastuu kasvaa, ihmiset vaihtuvat, teknologia kehittyy, oma osaaminen lisääntyy ja sellaiset asiat, joihin ennen kului tuntikausia, hoituvat nyt hetkessä. 

Silti saatamme jatkaa työn tekemistä pitkälti samalla logiikalla kuin ennenkin. Olemme siinä mielessä uskollisia omalle historiallemme.

Kokemus voi myös sokaista

Kokemusta pidetään työelämässä aivan aiheellisesti arvokkaana. Kokemuksen ansiosta tunnistamme tilanteita nopeammin, osaamme erottaa olennaista epäolennaisesta ja tiedämme jo etukäteen, mihin kannattaa varautua.

Mutta kokemuksessa piilee paradoksi. Mitä paremmin jokin tapa on meitä palvellut, sitä vähemmän meillä on ollut syytä kyseenalaistaa sitä.

Jos olen saanut perusteellisuudellani hyviä tuloksia kaksikymmentä vuotta, miksi ihmeessä alkaisin epäillä perusteellisuutta? Jos olen rakentanut maineeni ihmisenä, joka hoitaa aina kaiken lupaamansa, miksi alkaisin yhtäkkiä tehdä toisin? Jos nopeuteni on ollut kilpailuetu, miksi hidastaisin?

Ei kaikkea tarvitse kyseenalaistaa, mutta joskus kannattaa ainakin huomata, että kyseessä on tapa, ei luonnonlaki. Tämä ero on pieni mutta tärkeä. Luonnonlaille emme mahda mitään. Tapaa voimme tarkastella, käyttää tietoisemmin, vahvistaa, vähentää tai tarvittaessa muuttaa.

Mitä kaikkea kulkee mukana?

Olen viime aikoina miettinyt, että työpaikan vaihdon yhteydessä olisi kiinnostavaa tehdä vaihtoehtoinen lähtöhaastattelu. Ei kysyttäisi vain, miksi ihminen lähtee ja mitä organisaation pitäisi tehdä paremmin. Kysyisimme lähtijältä, mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Ei osaamisena eikä kokemuksena vaan tapoina.

Mitä tästä työstä opin sellaista, jota haluan ehdottomasti jatkaa? Mitkä toimintatapani ovat auttaneet minua tekemään hyvää työtä? Entä mitä sellaista olen tehnyt vuosikausia, jonka tarpeellisuutta en oikeastaan ole koskaan tullut ajatelleeksi? Samat kysymykset voisi tietysti esittää ilman työpaikan vaihtamistakin.

Meidän ei tarvitse aloittaa puhtaalta pöydältä. En oikein edes usko puhtaisiin pöytiin tässä asiassa. Vuosien aikana syntyneissä työtavoissa on valtavasti arvokasta. Kokemus olisi melko hyödytöntä, jos joutuisimme jatkuvasti unohtamaan kaiken oppimamme.

Kokemuksen seuraava askel voisi olla muutakin kuin kokemuksen kartuttamista.

Se voisi olla kykyä katsoa välillä sitä, mitä on tullut oppineeksi, ja kysyä: mikä tästä palvelee minua edelleen? Silloin työtapa voisi muuttua taas siksi, mitä se parhaimmillaan voi olla. Tietoiseksi valinnaksi.