Kun oman työn kehittämiselle ei jää enää kaistaa, tarvitaan toisenlainen ratkaisu

Edellisessä artikkelissani kirjoitin siitä, miten parisparraus voi toimia puuttuvana renkaana yksilötyön ja tiimityön välillä.

Nyt huomioni kiinnittyy toiseen, ehkä vielä ajankohtaisempaan asiaan: oman työn kehittämiselle ei jää enää kaistaa juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin.

Tiedetään kyllä, ettei nykyinen tapa tehdä työtä toimi kovin hyvin. Kuormitus kasvaa, huomio hajoaa ja tärkeät asiat jäävät kiireellisten alle. Silti työtä tehdään pitkälti samalla tavalla kuin ennenkin. Ja silloin myös seuraukset pysyvät samoina.

Jos työtavat eivät muutu, ei yleensä muutu myöskään työn tulokset ja vaikutukset. 

Juuri tätä pidän yhtenä tämän hetken vaikeimmista työelämän dilemmoista: oman työn kehittämistä tarvittaisiin, mutta juuri sille ei enää jää kaistaa.

Työtä tehdään täysillä. Päivät täyttyvät, kalenteri tihenee ja huomio pirstoutuu. Sellaisessa tilanteessa ei ole helppoa pysähtyä kysymään, mitä olen tekemässä, miksi teen niin kuin teen ja voisinko tehdä tämän jollakin selkeämmällä ja kestävämmällä tavalla.

Silti juuri sitä tarvittaisiin.

Pidän tätä yhtenä tämän hetken vaikeimmista työelämän ongelmista. Kuormitus ei synny vain työn määrästä. Kuormitusta syntyy myös siitä, että työn tekemisen tapaa ei ehdi eikä jaksa enää tarkastella. 

Silloin työ alkaa helposti ohjata tekijäänsä enemmän kuin tekijä työtään. Suunta hämärtyy, tärkeät asiat hautautuvat kiireellisten alle ja työn kehittäminen jää odottamaan parempaa hetkeä, joka ei oikein koskaan tule.

Tässä kohdassa katse kääntyy helposti ulkopuoliseen coachiin. Ajatus on sinänsä oikea. Ulkopuolinen tuki voisi auttaa näkemään paremmin, mikä työssä kuormittaa, mikä kaipaa kirkastamista ja missä järjestyksessä asioihin kannattaisi tarttua. 

Käytännössä tähän ei kuitenkaan välttämättä varata riittäviä resursseja. Silloin oman työn kehittäminen jää taas sen varaan, että jaksaa tehdä sen yksin kaiken muun keskellä.

Juuri tätä yksin jäämistä pidän ongelman kovimpana ytimenä.

Parisparrauksessa on jotakin osuvaa juuri tähän aikaan

Olen siksi siirtynyt yhä enemmän parisparraukseen. En pelkästään siksi, että se on resurssimielessä järkevä ratkaisu, vaan siksi, että siinä on jotakin osuvaa juuri tähän oman työn kehittämisen dilemmaan. 

Kollegan kanssa tapahtuvassa sparrauksessa on etu, jota ei kannata vähätellä. Kollega voi tuntea työn substanssia, toimintaympäristön paineita ja samantyyppisiä käytännön hankaluuksia sisältä päin. Hän tuntee maaston. Juuri siksi hän voi nähdä jotakin olennaista nopeammin kuin täysin ulkopuolinen keskustelukumppani.

Tässä on parisparrauksen vahvuus.

En kuitenkaan ajattele, että riittäisi, kun kaksi kollegaa laitetaan keskustelemaan keskenään ja toivotaan parasta. Tässä kohtaa mennään helposti harhaan. 

Vapaamuotoinen kollegasparraus voi tuntua hyvältä, mutta se ei vielä tee siitä vaikuttavaa. Ilman rakennetta keskustelu jää helposti kuulumisten vaihtoon, kokemusten jakamiseen, neuvojen antamiseen tai hetkelliseen paineiden purkuun. 

Kaikki tämä voi helpottaa oloa, mutta ei vielä rakenna pitkäjänteisesti parempia työtapoja.

Pelkkä kollegasparraus ei vielä riitä

Siksi en pidä kaikkein kiinnostavimpana ratkaisuna pelkkää kollegasparrausta. En myöskään ajattele, että ainoa kunnollinen malli olisi jatkuva ulkopuolinen yksilöcoaching. 

Kiinnostavin ratkaisu löytyy näiden yhdistelmästä.

Kun kollega tuo ymmärryksen työn todellisuudesta ja ammatticoach tuo rakenteen, sparraustaidot ja etenemisen tuen, syntyy yhdistelmä, jossa on paljon enemmän voimaa kuin yleensä huomataan. 

Kollegan etu on realismi. Ammatticoachin etu on rakenne. Kollegan etu on maaston tuntemus. Ammatticoachin etu on kyky pitää sparraus olennaisessa ja auttaa viemään oivallukset käytäntöön.

Tässä mallissa ei jäädä itseohjautuvuuden varaan liian aikaisin.

Pidän tätä tärkeänä myös siksi, että juuri itseohjautuvuuteen nojaavat vertaissparrauksen mallit jäävät usein liian löyhiksi. Parit kyllä muodostetaan, mutta sparrauksen laatua, rytmiä ja jatkuvuutta ei tueta riittävästi. Silloin hyvä ajatus jää puolitiehen. 

Parisparrauksen arvo ei synny siitä, että saadaan kaksi ihmistä saman pöydän ääreen. Arvo syntyy siitä, että yhteinen ajattelu saa toimivan rakenteen, oikean rytmin ja riittävän taitavan ohjauksen.

Tässä kohtaa en puhu halvasta korvikkeesta oikealle coachingille. Minusta se olisi väärä tapa ymmärtää koko asia. Puhun mallista, jossa kollegan arkituki ja ammatticoachin tuoma rakenne tukevat toisiaan. 

Silloin työn kehittäminen ei jää oman sitkeyden varaan eikä myöskään liian väljän vertaistuen varaan. Silloin syntyy jotakin, mikä on samaan aikaan inhimillistä, käytännöllistä ja organisaation näkökulmasta uskottavaa.

Työn kehittäminen ei saa jäädä yksin kannettavaksi

Tärkeintä on ehkä lopulta tämä: työn kehittäminen ei jää yksin kannettavaksi.

Juuri siinä näen parisparrauksen suurimman arvon. Työn kehittäminen saa rinnalleen toisen katseen, toisen ajattelun ja toisenlaisen tarkkuuden. 

Samalla se ei irtoa työn todellisuudesta, vaan tapahtuu sen sisällä. Ja kun mukana on ammatticoach, sparraus ei jää sattumanvaraiseksi, vaan siitä tulee taitoihin, rakenteeseen ja jatkuvuuteen nojaava tapa kehittää työtä

Pidän tätä realistisena ratkaisuna aikaan, jossa kuormaa on liikaa, mutta ulkopuolista tukea ei voida järjestää rajattomasti. Juuri siksi en kysy ensimmäiseksi, miksei jokaiselle järjestetä omaa coachia. 

Kysyn mieluummin, miten rakennetaan sellaisia käytäntöjä, joissa työn kehittäminen ei jää yksin tehtäväksi ja joissa kollegojen välinen sparraus saa tuekseen riittävän vahvan rakenteen.

Minusta tässä on paikka, jota ei ole vielä nähty tarpeeksi tarkasti.

Parisparraus ei kiinnosta minua vain siksi, että se säästää rahaa. Se kiinnostaa minua siksi, että oikein rakennettuna se voi olla yksi viisaimmista tavoista tuoda työn kehittämiseen jatkuvuutta, realismia ja tukea silloin, kun niitä eniten tarvitaan. 

Se voi tehdä mahdolliseksi sellaisen työn kehittämisen, joka muuten jäisi kokonaan tekemättä.

Ja juuri nyt sille on poikkeuksellisen suuri tarve.