Kun oman työn kehittämiselle ei jää enää kaistaa, tarvitaan toisenlainen ratkaisu

Oman työn kehittämisessä on yksi hankala paradoksi. Juuri silloin, kun omia työtapoja olisi kaikkein tärkeintä pysähtyä tarkastelemaan, siihen on usein kaikkein vähiten aikaa ja energiaa.

Tiedät ehkä itsekin, ettei nykyinen tapa tehdä työtä enää toimi kovin hyvin. Päivät täyttyvät, huomio pirstoutuu ja tärkeät asiat jäävät kiireellisten alle. Silti työtä jatketaan pitkälti samalla tavalla kuin ennenkin. Ei siksi, ettei muutostarvetta huomattaisi, vaan koska kaiken muun keskellä ei enää ole oikein kaistaa sille, että pysähtyisi tutkimaan omia työtapoja.

Tästä syntyy helposti itseään vahvistava kehä. Kun työtä on paljon, keskitytään selviytymään työstä. Kun keskitytään selviytymään, vanhoja työtapoja ei ehditä tarkastella. Kun työtavat eivät muutu, samat hankaluudet seuraavat mukana seuraavaan viikkoon.

Työn kehittäminen siirtyy odottamaan parempaa hetkeä. Sellaista hetkeä ei välttämättä tule.

Tässä on mielestäni yksi syy siihen, miksi oman työn kehittämisestä ei kannattaisi tehdä vielä yhtä tehtävää tehtävälistalle. Jos työn tekemisen tapa on osa kuormituksen ongelmaa, sen kehittäminen ei voi pitkään perustua siihen, että löydät jostakin vielä vähän lisää aikaa, energiaa ja itsekuria.

Tarvitaan jokin toinen tapa.

Oman työn kehittäminen on yllättävän vaikeaa yksin

Ulkopuolinen coach voi tietysti auttaa näkemään omaa tilannetta uudesta suunnasta. Minua kiinnostaa yhä enemmän toinen mahdollisuus: mitä tapahtuu, kun oman työn kehittämisessä rinnalla onkin toinen ihminen, joka tuntee työn todellisuutta sisältäpäin?

Kollegalla voi olla tässä yllättävä etu. Hän tuntee samantyyppiset paineet, organisaation käytännöt, työn rytmin ja ne pienet hankaluudet, joita ulkopuoliselle pitäisi ensin selittää. Hän tuntee maaston.

Se voi tehdä keskustelusta hyvin tarkkaa. Ei tarvitse käyttää puolta aikaa sen avaamiseen, miksi jokin asia on vaikea, kun toinen on itse törmännyt samaan seinään.

Pelkkä kollegan kanssa keskusteleminen ei kuitenkaan vielä ratkaise asiaa. Vapaamuotoinen sparraus voi olla arvokasta, mutta se ajautuu helposti kuulumisten vaihtoon, neuvojen antamiseen tai yhteiseen päivittelyyn. Olo saattaa helpottaa, mutta työtavat eivät välttämättä muutu.

Parisparraus-ohjelma on paljon kiinnostavampi lähestymistapa.

Sen arvo ei synny siitä, että kaksi ihmistä laitetaan saman pöydän ääreen, vaan siitä, että heidän yhteiselle ajattelulleen annetaan rakenne. Opitaan kysymään, kuuntelemaan ja auttamaan toista ajattelemaan ilman, että ryhdytään heti ratkaisemaan hänen ongelmiaan hänen puolestaan. Samalla sparraukselle syntyy rytmi, joka tuo oman työn tarkastelun takaisin kalenteriin myös silloin, kun olisi paljon helpompaa vain jatkaa tekemistä.

Parhaimmillaan tässä yhdistyvät kaksi erilaista asiaa. Kollegalla on työn arjen tuntemus. Ammatticoach voi auttaa rakentamaan sparraustaidot, rakenteen ja tavan, joilla keskustelut eivät jää sattumanvaraisiksi. Toinen tuo maaston, toinen auttaa opettelemaan siinä suunnistamista.

Työn kehittämistä ei pitäisi joutua kantamaan yksin

Pidän tätä tärkeänä, koska työelämässä puhutaan paljon itseohjautuvuudesta. Siinä on paljon hyvää, mutta joskus se näyttää tarkoittavan käytännössä sitä, että ihmisen pitäisi työnsä lisäksi myös yksin havaita, mikä hänen työtavoissaan on pielessä, keksiä paremmat tavat, ottaa ne käyttöön ja vielä pitää muutos hengissä kaiken muun keskellä.

Aika paljon yhdelle ihmiselle, mutta oman työn johtamisen ei tarvitsekaan tarkoittaa yksin johtamista.

Kun rinnalla on toinen ihminen, oman työn tarkastelulle syntyy toisenlainen tila. Toinen huomaa asioita, jotka itse ohittaa. Hän voi pysähtyä kysymykseen, jonka itse olisi sivuuttanut, tai palauttaa mieleen päätöksen, joka oli vaarassa hukkua seuraavan viikon kiireisiin. Samalla joutuu itsekin sanoittamaan omaa tekemistään tavalla, joka usein kirkastaa sitä jo ennen kuin toinen ehtii sanoa mitään.

Tässä näen parisparrauksen kiinnostavimman mahdollisuuden. Se ei ole halvempi versio yksilöcoachingista eikä pelkkää vertaistukea. Se on tapa rakentaa oman työn kehittäminen osaksi työn arkea niin, ettei se jää yhden ihmisen muistin, motivaation ja vapaan kapasiteetin varaan.

Ja juuri tämä ratkaisee alun paradoksin.

Kun oman työn kehittäminen tapahtuu vain silloin, kun sille sattuu jäämään aikaa, se jää helposti tekemättä. Kun sille on toinen ihminen, sovittu rytmi ja toimiva tapa keskustella, sitä ei tarvitse joka kerta aloittaa uudelleen alusta.

Silloin työn kehittämisestä ei tule vielä yhtä asiaa, joka pitäisi mahduttaa täyteen työpäivään. Siitä voi tulla tapa, jonka avulla sitä täyttä työpäivää vähitellen muutetaan.