Kaikki eivät tarvitse lisää tehokkuutta, mutta moni kaipaa toisenlaisia työtapoja.

He eivät ala etsiä uusia työtapoja siksi, että haluaisivat tehdä enemmän, nopeammin tai tehokkaammin.

Usein liike alkaa paljon hiljaisemmasta kohdasta. Siitä, että työpäivien aikana tapahtuu kyllä paljon, mutta jokin olennainen ei silti tunnu asettuvan paikoilleen. Asioita hoidetaan, vastuuta kannetaan ja kalenteri täyttyy, mutta päivän, viikon tai joskus kokonaisen vuodenkin jälkeen mieleen hiipii kysymys, jota ei ehkä heti sano ääneen: onko tämä tapa tehdä työtä enää minun tapani tehdä työtä?

Moni tunnistaa sen vaiheen. Työ kuormittaa enemmän kuin ennen. Palautuminen jää vajaaksi. Tärkeimmät asiat eivät etene sillä painolla, jolla niiden pitäisi. Huomio hajoaa, ja vaikka kokemusta ja osaamista on paljon, niiden käyttöön jää vähemmän tilaa kuin pitäisi. 

Silloin ei välttämättä enää kaipaa uutta tehokkuusoppia. Usein kaipaa jotakin muuta. Mahdollisuutta pysähtyä katsomaan, voisiko työtä tehdä toisin.

Juuri siinä kohdassa moni päätyy tutkimaan tätä kysymystä kanssani.

Keitä ovat ne ihmiset, jotka alkavat etsiä toista tapaa?

He eivät yleensä ole ihmisiä, joilta puuttuisi kykyä, tahtoa tai vastuuntuntoa. Pikemminkin päinvastoin. He ovat usein niitä, jotka ovat tottuneet pitämään paljon langanpäitä käsissään, ajattelemaan työnsä vakavasti ja tekemään sen hyvin. 

He ovat asiantuntijoita, esihenkilöitä ja muita vaativassa tietotyössä toimivia ihmisiä, jotka ovat pitkään pärjänneet hyvin, mutta alkavat vähitellen huomata, että nykyinen tapa tehdä työtä kuluttaa enemmän kuin kantaa.

Se havainto ei aina näy ulospäin. Usein se ilmenee ensin vain sisäisenä kitkana. Sellaisena tunteena, että työssä on paljon liikettä mutta liian vähän suuntaa. 

Että tärkeä jää yhä uudelleen kiireellisen alle. Että oma ajattelu sirpaloituu enemmän kuin ennen. Että palautuminen ei oikein enää tapahdu itsestään. Että tekeminen jatkuu, mutta työn vaikuttavuus tai merkitys alkaa jollakin tavalla ohentua.

Silloin kysymys ei ole enää vain jaksamisesta. Se alkaa koskea myös sitä, miten työtä tehdään, mitä työssä pidetään normaalina ja millaisiin työtapoihin koko arki on vähitellen rakentunut.

Kuormituksen taustalla ovat usein työtavat

 Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun mieluummin työtavoista kuin pelkästä kuormituksesta. 

Kuormitus on toki todellinen asia, mutta harvoin se syntyy tyhjästä. Sen taustalla on usein tapa tehdä työtä, tapa käyttää huomiota, tapa reagoida, tapa priorisoida ja tapa kannatella vastuuta. Juuri nämä asiat jäävät helposti näkymättömiin, vaikka ne ohjaavat arkea enemmän kuin huomataankaan.

Ehkä tärkein ero oman ajatteluni ja monen perinteisemmän tehokkuuspuheen välillä on tässä: en usko, että kestävämpi työ syntyy ensisijaisesti siitä, että ihmisestä tehdään vähän kurinalaisempi, tehokkaampi tai toisenlainen. 

En usko myöskään siihen, että ratkaisu löytyisi lisäämällä valmiiksi kuormittuneen arjen päälle uusi järjestelmä, uusi malli tai uusi vaatimus.

Ajattelen pikemminkin, että työ alkaa kantaa paremmin silloin, kun työtapoja muotoillaan niin, että ne tukevat paremmin ihmisen omaa elementtiä, omaa rytmiä ja jo olemassa olevaa potentiaalia.

Työtä ei tarvitse tehdä toisen ihmisen tavalla

Tämä on minulle hyvin keskeinen asia. Työtapojen kehittämisessä ei ole kyse siitä, että ihmisestä lisätään jotakin, mitä häneltä puuttuu. Usein kyse on siitä, että käyttöön vapautetaan enemmän sitä, mikä hänessä on jo valmiina.

Siksi puhun mielelläni myös omasta elementistä. Siitä kohdasta, jossa ihminen toimii luontevimmin, ajattelee kirkkaimmin ja pystyy tekemään hyvää työtä ilman jatkuvaa sisäistä kitkaa.

On yeinen harhakuvitelma, että oma mukavuusalue on jotakin, jonka ulkopuolelle pitäisi uskaltautua. 

Minusta kiinnostavampi kysymys on usein toinen: mitä tapahtuu, jos työtapoja rakennetaan enemmän sieltä käsin, missä ihminen on vahvimmillaan?

Se ei tarkoita helppouden tavoittelua tai vaatimusten väistelyä. Se tarkoittaa, että työn rakenne, rytmi ja käytännöt alkavat tukea paremmin sitä, missä ihmisen ajattelu, harkinta ja energia toimivat parhaiten. 

Silloin kuormitus vähenee ja samalla tapahtuu jotakin muutakin. Fokus terävöityy. Suunta kirkastuu. Työn vaikuttavuus vahvistuu. Ja työn merkitys tuntuu taas läheisemmältä.

Siksi yhteinen työskentely on enemmän tutkimusmatka kuin opastettu kierros

En tarjoa valmiita vastauksia ylhäältä päin enkä yritä sovittaa kaikkia samaan malliin. Yritän ennemmin tehdä näkyväksi sen, mikä työssä kuormittaa turhaan, mikä hajottaa huomiota, mikä estää tärkeimpiä asioita etenemästä ja mikä taas voisi vapauttaa enemmän energiaa, selkeyttä ja vaikuttavuutta käyttöön.

Siinä tutkimisessa tulee usein näkyviin myös jotakin hyvin yksinkertaista ja samalla vapauttavaa: kaikkea ei tarvitse tehdä samalla tavalla kuin ennen eikä samalla tavalla kuin muut. Eikä ihmisen tarvitse tulla toisenlaiseksi voidakseen tehdä työnsä paremmin. Joskus juuri se oivallus siirtää jotakin olennaista paikoilleen.

Tästä haluan tulla muistetuksi

Kun mietin, mistä haluaisin jäädä ihmisten mieleen yhteisen projektin jälkeen, kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä menetelmästä tai mallista. 

Toivon, että jäljelle jää kokemus siitä, että työ tuli jollakin tavalla näkyvämmäksi. Että sen kuormittavat kohdat eivät enää olleet pelkkää sumua. Että tärkeä alkoi erottua selvemmin. Että alkoi tehdä omaa työtä enemmän omalla tavalla, ei toisten odotusten tai vanhojen tottumusten varassa.

Ja ehkä myös niin, että yhteisen työskentelyn jälkeen työ ei tuntunut ainoastaan kevyemmältä, vaan myös omemmalta. Vaikuttavammalta. Merkityksellisemmältä.

Siksi ajattelen, että kaikki eivät tarvitse lisää tehokkuutta. Jotkut tarvitsevat toisen tavan tehdä työtä.

Usein juuri he ovat niitä, jotka ovat jo pitkään yrittäneet tehdä työnsä hyvin, kantaneet paljon vastuuta ja huolehtineet enemmän kuin ulospäin näkyy. 

He eivät kaipaa lisää painetta. He kaipaavat sellaista työskentelyä, jossa voi kysyä rauhassa, mikä tässä tavassa tehdä työtä oikeastaan kuormittaa, mikä estää tärkeää etenemästä ja millaiset työtavat voisivat tukea paremmin omaa potentiaalia, fokusta, suuntaa ja työn vaikuttavuutta.

Siinä kohdassa ei enää etsitä tehokkuutta sen tavanomaisessa merkityksessä. Etsitään jotakin kestävämpää, vaikuttavampaa ja omemmalta tuntuvaa.

Toisin sanoen: etsitään toista tapaa tehdä työtä.

Jos tämä ajatus jäi vaivaamaan hyvällä tavalla, ehkä se kertoo siitä, että työssäsi on jotakin, joka haluaa tulla nähdyksi uudella tavalla.