Miksi oman työn kehittäminen tuntuu raskaalta juuri silloin, kun sitä tarvitsisi

Tarve kehittää omaa työtä syntyy yleensä oikeassa kohdassa. Työ ei enää tunnu kantavalta, tekeminen sirpaloituu ja mielessä käy ajatus, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Samalla syntyy halu tehdä jotakin toisin, selkeyttää suuntaa tai pysähtyä katsomaan kokonaisuutta uudella tavalla.

Silti juuri tässä vaiheessa kehittäminen tuntuu raskaalta. Kirjat jäävät kesken, hyvät ideat tuntuvat oikeilta mutta etäisiltä, ja ajatus uuden aloittamisesta väsyttää jo etukäteen. 

Vaikka halua olisi, liike ei tunnu käynnistyvän.

Tämä ristiriita on yllättävän yleinen, ja usein sitä tulkitaan väärin.

Kyse ei ole tahdosta vaan tilasta

Helposti ajatellaan, että ongelma on tahdossa. Että pitäisi vain ryhdistäytyä, ottaa itseään niskasta kiinni ja varata aikaa kehittämiselle. 

Todellisuudessa tässä tilanteessa harva kärsii motivaation puutteesta. Päinvastoin. Halu tehdä työtä paremmin, selkeämmin ja kestävämmällä tavalla on usein vahva.

Mutta tahto yksin ei riitä, jos tila puuttuu.

Kun työ täyttää päivän ja ajattelu on jatkuvasti kiinni reagoimisessa, kehittäminen tuntuu helposti ylimääräiseltä ponnistukselta. Ei siksi, että kehittäminen olisi väärä asia, vaan siksi, että se yrittää tapahtua liian täydessä arjessa. Hyvä ajatus voi olla täysin oikea, mutta ajoitus väärä.

Moni hyvä kehittämisidea kaatuu juuri tähän. Se vaatisi hetken, jossa omaa työtä voisi katsoa hieman etäämmältä, hahmottaa kokonaisuutta ja tehdä valintoja ilman jatkuvaa keskeytystä. 

Jos tällaista tilaa ei ole, ajatus jää irralliseksi. Se jää mieleen pyörimään, mutta ei juurru tekemiseksi.

Silloin kehittäminen alkaa tuntua raskaammalta kuin sen pitäisi.

Ennen tekemistä tarvitaan kevenemistä

Tässä kohtaa moni yrittää ymmärrettävästi lisätä kehittämistä entisen päälle. Varata aikaa kalenterista, puristaa yksi asia lisää jo täyteen päivään. Usein tämä vain lisää painetta ja vahvistaa kokemusta siitä, että kehittäminen on yksi vaatimus muiden joukossa.

Todellisuudessa kehittäminen ei useimmiten käynnisty tekemisestä, vaan tilasta. Tilasta, jossa ajattelu saa hengittää ja jossa kaikkea ei tarvitse ratkaista kerralla. Vasta silloin ideat alkavat tuntua kevyemmiltä ja mahdollisilta, eivätkä vaatimuksilta.

Moni huomaa, että jo tämän ymmärtäminen keventää oloa. Kun oivaltaa, ettei kehittäminen ole jäänyt tekemättä laiskuuden tai kyvyttömyyden vuoksi, paine hellittää. Tilalle tulee realismia ja usein myös lempeyttä itseä kohtaan.

Ehkä nyt ei ole aika mullistaa kaikkea.
Ehkä nyt on aika luoda hieman tilaa.

Tämä ajatus muuttaa kehittämisen luonnetta. Se ei ole enää suoritus, vaan mahdollisuus, joka odottaa oikeaa hetkeä. Ja usein juuri silloin, kun kehittämisen vaatimusta keventää, liike alkaa syntyä itsestään.

Kun tila syntyy, suunta alkaa hahmottua

Tätä taustaa vasten ei ole sattumaa, että monet toimivat kehittämisen mallit lähtevät liikkeelle pysähtymisestä eikä tekemisestä. 

Myös omassa työssäni olen rakentanut kokonaisuuksia niin, että ensimmäinen askel ei ole muutos, vaan tilan luominen. Vasta sen jälkeen on mielekästä katsoa, mihin suuntaan haluaa edetä ja millaisia valintoja tehdä.

Mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos kehittäminen tuntuu juuri nyt raskaalta, se ei välttämättä kerro sinusta mitään. Se kertoo todennäköisemmin siitä, että arki on liian täynnä. Ehkä tärkein kysymys ei ole, mitä sinun pitäisi kehittää, vaan mitä tarvitsisi ensin keventyä.

Usein jo tämän kysymyksen äärelle pysähtyminen muuttaa asetelmaa yllättävän paljon. Ja joskus se riittää avaamaan tilaa seuraavalle askeleelle – sitten, kun sen aika on.

Joskus jo yksi pieni pysähdys avaa polun. Olen rakentanut tähän myös kevyen verkkokurssin niille, jotka haluavat ottaa seuraavan askeleen rauhassa. Kerron siitä lisää seuraavassa osassa.