Ajatuksia, jotka muuttivat tapani ymmärtää työtä, aikaa ja vaikuttavuutta

Kun kirjoitin Oman työsi kulkija -kirjaa, huomasin palaavani yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. Osa niistä oli kulkenut mukanani vuosikymmeniä, osa oli syntynyt vasta matkan varrella. Monet olivat myös muuttaneet muotoaan sitä mukaa, kun oma käsitykseni työstä oli muuttunut.

Varhaisteininä kuuntelin peiton alla Radio Luxin lähetyksiä ja Top 20 -listoja. Nostalgian hengessä kokosin jossakin vaiheessa kirjankin ajatuksista oman Top 20 -listani.

Lista oli hauska tehdä, mutta siinä oli yksi pulma. Kaksikymmentä ajatusta eivät lopulta olleetkaan kaksikymmentä erillistä asiaa. Ne näyttivät palaavan muutaman suuremman kysymyksen äärelle.

Ensimmäinen liittyy siihen, pitääkö hyvän työn todella tuntua vaikealta.

Meitä kehotetaan lähtemään mukavuusalueelta, haastamaan itseämme ja korjaamaan heikkouksiamme. Kaikelle tälle on aikansa ja paikkansa. Silti olen vuosien mittaan kiinnostunut yhä enemmän päinvastaisesta kysymyksestä: mitä tapahtuu, kun ihminen pääsee tekemään asioita, joita hän oikeasti haluaa tehdä, ympäristössä jossa hän voi olla parhaimmillaan?

Oma elementti voi tuntua jopa epäilyttävän helpolta. Juuri se, missä olemme poikkeuksellisen hyviä, tuntuu meille usein niin tavalliselta, ettemme ymmärrä pitää sitä erityisenä. Vaativa työ voi silloin sujua yllättävän luontevasti. Ei siksi, että vaatimukset katoaisivat, vaan siksi, etteivät omat voimavarat kulu jatkuvasti tekemisen vastustamiseen.

Toinen iso muutos omassa ajattelussani koskee aikaa ja tehokkuutta.

Olin pitkään kiinnostunut ajankäytöstä ja tehokkaista työtavoista. Vähitellen aloin ymmärtää, että aika on vain yksi käytettävissä olevista resursseista eikä välttämättä edes kiinnostavin. Kaksi ihmistä voi käyttää samaan asiaan yhtä paljon aikaa ja saada aikaan aivan erilaisia vaikutuksia.

Kaikki tekeminen ei yksinkertaisesti ole samanarvoista.

Pareton 20/80-ajattelun kiinnostavin puoli ei minusta ole siinä, että sen avulla saadaan jälleen uusi tehokkuuskikka. Se muistuttaa katsomaan, missä vaikutukset oikeasti syntyvät. Joskus pieni osa tekemisestämme tuottaa suuren osan halutuista tuloksista. Joskus taas valtava määrä aikaa ja energiaa kuluu asioihin, joiden vaikutus jää vähäiseksi.

Siksi olen alkanut pitää osumatarkkuutta kiinnostavampana tavoitteena kuin tehokkuutta. Tärkeintä ei ole se, kuinka paljon saamme aikaan, vaan mitä saamme aikaan ja mihin käytämme rajalliset voimavaramme.

Kolmas havainto vei minut näkyvän tekemisen taakse. Työtapojamme ohjaavat monet käsitykset, joita emme huomaa ajattelevamme. 

Miltä hyvän työn kuuluu näyttää? Kuinka kovaa pitää yrittää? Millainen hyvä asiantuntija tai esihenkilö on? Saako työ tuntua helpolta? Onko kiire merkki tärkeydestä? Saako jonkin jättää tekemättä?

Tällaiset käsitykset vaikuttavat yllättävän konkreettisesti siihen, mitä kalenteriin lopulta päätyy.

Olen kutsunut niitä eri aikoina uskomuksiksi, ajatusmalleiksi ja näkymättömäksi ohjaukseksi. Nimi ei ole tärkein. Kiinnostavaa on huomata, ettei kaikki käyttäytymisemme synny tietoisista päätöksistä. Saatamme käyttää vuosikausia työtapaa, joka on joskus ollut erinomainen mutta ei enää sovi nykyiseen tilanteeseen. Tai pyrkiä sitkeästi kohti jotakin, koska olemme joskus omaksuneet käsityksen siitä, että niin kuuluu tehdä.

Silloin ratkaisu ei välttämättä ole uusi järjestelmä. Joskus riittää, että vanhan käsityksen rinnalle syntyy toinen mahdollisuus.

Neljäs suuri teema liittyy omiin valintoihin.

Nykyinen työelämä tarjoaa enemmän tehtäviä, mahdollisuuksia, odotuksia ja keskeytyksiä kuin kukaan pystyy ottamaan vastaan. Siksi valitseminen ei ole enää työn sivuasia. Siitä on tullut itse työn ydintä.

Organisaatioille strategia tarkoittaa valintoja siitä, mitä tavoitellaan ja mihin rajalliset voimavarat käytetään. Sama ajatus on alkanut tuntua minusta yhä tärkeämmältä myös yksilön työssä.

Henkilökohtainen strategia ei ole paksu suunnitelma. Se on riittävän kirkas käsitys siitä, mitä haluan saada aikaan, mihin käytän voimavarojani ja mitä en aio yrittää mahduttaa mukaan.

Tähän liittyy yksi kirjan tärkeimmistä kysymyksistä: Mitä haluan tehdä, antaa ja olla, ja mitä voin antaa olla? 

Viimeinen osa on usein vaikein. Uusi ei mahdu kalenteriin, mieleen eikä elämään, jos mitään vanhaa ei koskaan poisteta.

Viides havainto koskee suunnitelmien ja todellisuuden välistä suhdetta.

Olen vuosien mittaan alkanut luottaa vähemmän täydellisiin suunnitelmiin ja enemmän seurantaan ja korjausliikkeisiin. Apollon kuulento on tästä minulle edelleen hieno vertaus. Reittiä ei onnistuttu suunnittelemaan kerran täydelliseksi ja sitten vain toteuttamaan. Suuntaa tarkistettiin jatkuvasti.

Työssä pätee sama. Suunnitelma voi olla hyvä tänään ja vanhentunut muutaman viikon päästä. Työympäristö muuttuu, tilanteet muuttuvat ja me itse muutumme. Siksi tarvitsemme hetkiä, jolloin katsomme, mitä oikeasti tapahtui, mitä saimme aikaan ja mitä pitäisi seuraavaksi muuttaa.

Tässä myös tulosten huomaaminen on tärkeämpää kuin aluksi luulisi. Tehtävälista muistuttaa armottomasti siitä, mikä on vielä tekemättä. Se ei kerro juuri mitään siitä, mitä olemme jo saaneet aikaan. Jos emme koskaan pysähdy katsomaan syntyneitä tuloksia, työ alkaa helposti näyttäytyä päättymättömänä keskeneräisyytenä.

Kun katson näitä ajatuksia nyt koottuina, ne näyttävät lopulta puhuvan samasta asiasta.

Työtä ei tarvitse ottaa vastaan valmiina pakettina, jonka sisällä yritämme vain pärjätä mahdollisimman tehokkaasti. Voimme tarkastella, missä olemme parhaimmillamme, millaisia käsityksiä kannamme mukanamme, mihin käytämme voimavarojamme, mitä valitsemme ja miten korjaamme suuntaa matkan aikana.

Siitä Oman työsi kulkija oikeastaan kertoo.

Radio Luxin Top 20 kutistui siis lopulta aika lyhyeksi listaksi.

Ja hyvä niin.